Rikas rämä elämä

Hiihtoloma oli ja meni. Mitä sitten tein?
En niin mitään. En mitään millään tavalla järkevää tai konkreettista tai ahkeraa.

Jos palataan aiemmin laatimaani loman to do -listaan, saavutin melko paljon.

1. Lepäsin.
4. Lepäsin lisää.
5. Join monta lasia punaviiniä.
6. Tein pussukkaproton. Siitä tuli melko kelvoton.
8. Kyllä, join lisää punaviiniä.
9. Vietin laatuaikaa tärkeimpien kanssa.

Tämän lisäksi muunmuassa:
- Vietin aikaa teatteritreeneissä ja muutaman kerran tolpallakin. Viikon lopulla olin sirkus-workshopissa, joka oli jotain ihan superhauskaa! Pariakrobatiaa niin lattialla kuin tangollakin.
- Hajotin varpaani ja ranteeni.
- Kävin kahteen kertaan kuuntelemassa livemusiikkia ja vähän saatoin riehuakin.
- Näin Mielensäpahoittajan Riihimäen teatterissa.

Mutta suurin osa ajastani kului kuitenkin musiikkia kuunnellessa ja pohtiessa tätä perhanan elämää. Elämässä tapahtuu tällä hetkellä jotenkin ihan kamalasti ja samaan aikaan ei tapahdu mitään. Sitä on onnellinen sekä rauhallinen ja samaan aikaan ahdistaa perhanasti. Luulee olevansa varma päätöksissään ja kuitenkin kaikki tuntuu hämärältä ja epävarmalta.

Viikon teema on ollut hulluus ja kaiken kaikkiaan asiat ovat hyvin.
Ei pitäisi liikaa pohtia mitä muut ajattelevat ja kuinka pahasti tuomitsevat. Tää on oma elämäni ja elän sen just niinkun haluan.


Kuten Ismo Alanko asian esittää;

Nauran, ilakoin, riehun ja rakastun 
Ryydyn, kituutan, hyydyn ja pysähdyn
Ja paskaa, ihmisen paskaa, kaikkialla ja samalla

Elämä on ruma, 

kaunis ja rakas, 

rikas, rämä, 

mutta oma.

Voimabiisi

Eilisiltana joku puhui omasta voimabiisistään. Ensimmäinen reaktioni oli vähän huvittunut, mutta tänään tajusin, että minullakin on oma voimabiisini. Se on pysynyt samana jo yli kymmenen vuotta. Kappaleen esittävä yhtye on mahtava, sävellys on kaunis ja sanat jotain aivan täydellistä. Tähän samaan kappaleeseen palaan aina uudestaan ja se on antanut voimaa niin ihmissuhteiden päättyessä, rakastuessa, masennuksen syövereissä, onnesta pakahtuessa..

Ja erityisesti hetkinä, joina pää tuntuu räjähtävän ajatusten määrästä.
Kuten juuri nyt.

CMX - Aura

elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään
aamupäiväin kappaleisiin
iltojen ikävään
missä
kasvot puhuvat omaa kieltään
oppivat suruaan nauramaan
ja elämän hauraat astiat
katsovat ihmetellen toisiaan

askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu

se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata
olen ymmärtänyt tämän sen valossa

talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
opimme enemmän toisiamme
opimme ajoissa luopumaan

en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut

© 1994 A.W.Yrjänä 

Loppuun on vielä mainittava, että vaikka blogissani kerronkin asioista suhteellisen avoimesti, tämän kaltaisen asian esille tuominen tuntuu jotenkin valtavan intiimiltä ja yksityiseltä. Vaikka kyseessä onkin monelle "vain kappale", minulle tämä on jotain, jonka voisi jopa sanoa määrittelevän itseäni ja identiteettiäni. Tämä kappale on jotain, jonka sisälle on kasautunut miljoonia tunteita ja ajatuksia vuosien varsilta.

Tämä kappale on pala sydäntäni.

Oi!

Tänään alkoi hiihtoloma.
Mun hiihtolomallani tuskin paljon hiihdetään, joten teen lomalleni missiolistan:

1. Lepää.
2. Dokumentoi töitä ja blogaa edes parista.
3. Opettele repliikit.
4. Lepää vähän lisää.
5. Juo pari lasia viiniä. [Saa juoda enemmänkin jos tahtoo]
6. Tee luvattu pussukkaproto.
7. Tee se hemmetin deadlinen jo aikoja sitten ohittanut koulutyö.
8. Nyt jo vähän väsyttää, joten lepää ja juo vaikka lisää viiniä.
9. Vietä laatuaikaa tärkeimpien kanssa.

Ehkä nuo riittää viikolle.


Tänään heitän niskaani tenttiin lukemisen oheistuotteena syntyneen niititetyn flanelliliivin [tää kuuluu niihin dokumentoitaviin ja blogattaviin töihin] ja lähden värivalojen välkkeeseen kuuntelemaan punkia ja muuta hyvää musiikkia.

Loma!
Oi!

Zombiefiilistelyä

Eilisen koulupäivän ja iltaisten tankotreenien jälkeen oli aika sukelsimme zombie-apokalypsin keskelle.

Sain joululahjaksi perinteisten Monopolien ja Trivial Pursuitien sijaan pelin nimeltä Zombiecide.
Kyseessä on strategiapeli, joka sijoittuu kaupunkiin, jonka zombiet ovat vallanneet ja pelaajien on tarkoitus yhtenä joukkona selvitä hengissä. Pelilauta koostuu kuudesta pienemmästä osasta, joista saa muokattua eri skenaarioihin erilaisen kaupungin. Peli itsessään tarjoaa useamman eri skenaarion, joissa lopputavoitteet vaihtelevat. Eilisen pelin tavoitteena oli ainoastaan lahdata niin maan perkeleesti zombeja kun taas eräässä pelissä oli tarkoituksena etsiä ruokaa hengissä pysymiseen.

Tätä peliä on nyt tullut pelattua joulun jälkeen useampaan otteeseen eikä kyllä ole minkäänlaista kyllästymisen merkkiä näkyvillä. Eri skenaarivaihtoehdot pitävät huolen siitä, ettei peli ole koskaan samanlainen kuin edellinen ja tietysti eri pelaajilla ja strategioilla saa peliin ihan erilaista tunnelmaa. Kyseisen laudan äärellä saa vietettyä jopa useampia tunteja ihan huomaamatta.

Kaiken tämän lisäksi tykkään Zombieciden roolipelihenkisyydestä sekä siitä, että pelin rakenne on "me vastaan zombiet". Peli ei siis vaadi erikseen pelinjohtajaa vaan Zombiecide on rakennettu niin nerokkaasti, että peli itsessään tuottaa laudalle lisää vihollisia pelaajien teilattavaksi.

Kuva: http://guillotinegames.com/en/

Minun kaltaiselleni zombiefriikille ja lautapelejä rakastavalle ihmiselle tämä peli on jotain erityisen hyvää. Myös netissä oleva pikkusälä, kuten hahmojen syvemmät tarinat miellyttävä kaltaistani fiilistelijää. 

Suosittelen.

np. The B and The Band - Syksy

Perjantai kääntyi yllättäen villiksi.
Aloitetaan kuitenkin aamusta.

Uuden perjantaiaamukäyttäytymiseni mukaisesti aamu oli tolkuttoman hankala eivätkä silmät meinanneet millään aueta. Maitokin oli loppu, joten aamukahvi jäi välistä.
Kouluun kuitenkin selvittiin ja aamu meni painoseulaa rakentaessa. Pimiössä vallitsi kauhun tasapaino ja valoemulsiotkin lentelivät pöydille. Seula jäi pimiöön odottelemaan ensi viikkoa ja itse siirryin ompelusaliin leikkaamaan kankaita. Voin muuten kertoa, että se ihanan kevyt, kaunis ja hulmuava sifonki on lievästi sanottuna helvetin hankalaa leikattavaa. En malta odottaa ompelemisosuutta, se tuskin tulee olemaan herkkua.

Iltasella kävin treenisalilla ja reilun viikon treenitauko näkyi melkoisena kangerteluna [ja jälkeenpäin lihaskipuna], mutta voi piru kun treenaaminen on kivaa.

Ja sitten päästään siihen iltaan.
Kaverin kanssa lähdettiin katsomaan ja kuuntelemaan ihanaa Jarkko Martikaista. Tämän jälkeen totesin, että toisessa kuppilassa olisi tarjolla vähän toisenlaista musiikkia ja kulku suuntautui sitten sinne. Aina yhtä ihana The B and The Band oli taaskin ihana vaikka basisti-Lotta ei ollutkaan soittamassa. Basisti-Kaarlekin sopi hyvin vaikka ei olekaan ihan yhtä nätti.
Keikan jälkeen tehtiin se ratkaiseva päätös; "Jäädään vielä yksille". Ja loppujen lopuksi löydettiin itsemme paikallisen yökerhon tanssilattialta bailaamasta uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Ja pitihän sitä vielä aamuyöstä käydä vähän jatkoillakin.

Aamulla sattui päähän.
Mutta voi hitto kun olikin hauskaa!



Taas pitää todeta se sama, jonka olen todennut monesti. Olen tunnemaailmaltani kovin vuoristoratainen. Kun elämä on paskaa, se on sitä todella syvästi ja mikään ei tunnu miltään. Ja kun elämä on ihanaa, se on sitten parempaa kuin mikään ja tuntuu, että pakahtuu. Nyt ollaan tuolla jälkimmäisen puolella vaikka juuri pari päivää sitten olo oli melko alakuloinen. Mutta eipähän tule tylsää kun ei voi tietää miltä huomenna tuntuu.

np. The Dresden Dolls - Girl Anachronism

No juupa juu. Eipä tässä kai muuta voi sanoa kuin että hupsis. Tovi vierähtänyt viime kertaisesta.
Nyt koetan ryhdistäytyä ja saada taas blogaustahdista kiinni ni ehkä joku jaksaa jopa välillä seuratakin.
Ihan alkuun kerrottakoon, että alla olevan linkin takana on mahtava video Sydän, sydän -yhtyeen parin viikon takaisesta Tavastian keikasta. Eli siis täällä, KLIK!

Ei tässä nyt tällä hetkellä ole mitään ihmeellistä kerrottavaa.
Viime blogauksen jälkeen elämään on kuulunut hyvin pitkälti sitä tavallista kiirettä, koulua ja teatteria. Näiden höysteenä on ollut liikuntatauko [ihan vaan sen perhanan kiireen vuoksi] sekä alavireinen mieliala. Veikkaisin näiden liittyvän vahvasti toisiinsa ja harmittaa kun en vieläkään pääse asiaa korjaamaan. Perjantaina aion linnottautua salille ja treenata itseni tolpalla rättiväsyneeksi.

Kovasti siis on tekemistä, mutta onneksi suurin osa siitä on mukavaa. Tänäänkin iltaan kuuluu jotain niinkin kurjaa kuin kuohuviinilasien kilistelyä ystävien kanssa. Toisaalta on sitten niitä epämukavia ja stressaaviakin to do -listoja riittämiin. Ja nämä kaikki yhdessä, myös ne mukavat tekemiset, saavat välillä melko voimattomaksi.



Kaiken kiireen keskellä olen muuttanut koko muotoilijan omaisuuteni vaaleanpunaisen ruusuoksennuksen sekaan ja maalannut siellä taulun. Kyseessähän on siis uusi työhuoneeni, josta varmasti kerron kuvien kera enemmänkin kunhan saan asiat paikoilleen ja ehkä matonkin lattialle.

Mutta nyt on ehkä aika laittaa vähän mustaa väriä kynsiin ja lähteä kuohuviinilasien äärelle.

Ruoasta

Heti alkuunsa kerrottakoon, että minä en ole erityisen kiinnostunut ruoasta, en seuraa ruokablogeja, en ole millään tasolla ruokafiilistelijä ja hypoteettisesti ajateltuna voisin jopa elää ilman ruokaa. Tänään kuitenkin aion kirjoittaa kyseisestä aiheesta.
Tähän postaukseen on kaksi syytä; 1. päivän lounas ja 2. uusi ruokatuttavuus.

Tänään päätimme mennä kavereiden kanssa lounaalle erääseen tuttuun ja mukavaan ravintolaan. Sisään asteltuamme meille selvisi, ettei lounasaikaan pysty tilaamaan listalta eikä lounasbuffetissa ollut mitään kasvisruokailijalle kelpaavaa. Jouduin siis kääntymään seurueemme puoleen ja pyytämään ravintolan vaihdosta. Tällaista tapahtuu todella harvoin. Ruokavalioni ei tuota päänvaivaa kuin ehkä illanistujaisia ja tarjoiltavia suunnitteleville sekasyöjäystävilleni. Taitavat kuitenkin hekin olla melko tottuneita.

Olen ollut kasvissyöjä enemmän tai vähemmän 10 vuotta, tällä hetkellä olen pescovegetaristi. Ollessani 15-vuotias eräs punaisen lihan syömisen lopettanut ystäväni uhosi Tuska-festivaaleilla, etten varmasti pystyisi olemaan ilman punaista lihaa vuodenvaihteeseen. Minä siihen totesin, että varmasti pystyisin ja pakkohan tuo oli todistaa, niin ystävälle kuin itsellekin. Puolen vuoden jälkeen totesin, että punaisen lihan pois jättäminen vaikutti olooni niin valtavasti, etten enää halunnut palata entiseen. Ajan myötä syitä olla syömättä lihaa tuli koko ajan vain lisää. Kanan jätin pois ruokavaliosta n. kolme vuotta sitten ja nyt minun on lähes mahdoton ajatella, että joskus näitä takaisin ruokavaliooni ottaisin. Kalaa pyrin kuitenkin syömään ainakin pari kertaa kuukaudessa.

Nykyään syyni lihattomaan ruokavalioon ovat eettisiä. Minua ei niinkään ahdista itse eläimen syöminen vaan niiden huono kohtelu mm. tehotuotannossa. Jos eläisin maaseudulla kasvattaen omat eläimeni ja teurastamalla ne omin käsin, voisin kuvitella olevani sekasyöjä. Näin ei kuitenkaan ole ja teen valinnan olla ostamatta lihaa, jonka alkuperästä en voi koskaan olla 100% varma.

Kuva: www.earthlings.com

Viimeinen pisara ajatuksilleni oli dokumenttielokuva Earthlings. Kammottavaa katsottavaa, mutta suosittelen silti jokaikisille katsottavaksi. Elokuva on katsottavissa nettisivuilla ilmaiseksi. 
Tottakai on helpompaa sulkea silmänsä ikäviltä asioilta, mutta välillä pitää vaan olla rohkea ja uskaltaa kohdata myös niitä epämiellyttäviä tunteita ja ajatuksia.


Mennään kuitenkin vielä sinne hieman mukavampiin aiheisiin, siihen uuteen ruokatuttavuuteen. Jokin aika sitten meillä oli koululla ruokaa, jossa kuvittelin olevan tofupaloja. Pistäessäni tällaisen 'tofupalan' suuhun säikähdin ja luulin jonkun sekoittaneen kana- ja kasvisruoat keskenään. Kuulin kuitenkin, että kyseessä oli uusi ruoka, Quorn, proteiinivalmiste, jonka tärkein ainesosa on mykoproteiini (sieniproteiini).

Tuotteesta innostuneena valmistimme pari viikkoa sitten Quorn-pihveistä hampurilaisia ja tänään treenien jälkeen nappasin kaupan pakastealtaasta mukaan nugetteja. Ja voi kuulkaa kuinka onkin mukavaa saada jotain uutta ruokavalioon. Quornin rakenne on ainakin näin vuosia kasvissyöjänä olleelle kuten lihaa eikä tuohon verrattavaa tuotetta ole kyllä tähän asti ollut.

Tänä perjantaina herkuttelin siis perunasalaatilla, Quorn-nugeteilla, itse valmistetulla majoneesilla, tomaatilla ja pinaatilla. Vielä kun olisi tajunnut oluen napata kaupasta mukaan, olisi ollut täydellistä. Ensi kerralla sitten.

Ajatuksia ilman oikeita sanoa

Tänään on päässä pyörinyt lähinnä eilisen Jyväskylän tapahtumat. Minä en oikein osaa asiasta mitään uutta sanoa ja moneen kertaan sanotut asiat eivät hyödytä ketään, joten jaan yhden suosikkiblogini tekstin aiheesta: 
Pantterin puremia - Shocking news: Natsit löysivät kirjastoon

Nyt juuri en jaksa tai halua kirjoittaa siitä kuinka lyijykynät on liian tylsiä piirtämiseen tai aika ei riitä seulatarpeiden ostamiseen. Nyt ei ole siihen fiilistä.

Tahdon vaan sanoa suuren kiitoksen Jyväskylän Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuudessa olleille järjestyksenvalvojille sekä itse tilaisuuden järjestäneille ja siihen osallistuneille.

Identiteetti

Aamu on kulunut inspiraatiokuvia etsiessä, kahvia juodessa ja muotoilijaidentiteettiä pohtiessa. Tänään vahvana inspiraationa toimii Ivory Jar. Kyseiseltä merkiltä ei tarvitse nähdä kuin muutama kuva ja pää on jo täynnä ideoita ja fiiliksiä omia tekeleitä ajatellen.

Ja sitten sitä identiteettipohdintaa..

Opintojen alussa tuntui, ettei minulla tule koskaan olemaan selkeää identiteettiä muotoilijana ja alaan liittyvästä kaikki mitä teen tai edes ajattelen, on pelkkää sekasotkua. En ole koskaan ollut kiinnostunut muodista. En ole juurikaan lukenut lehtiä tai blogeja, joissa puhutaan trendeistä ja fiilistellään suunnittelijoita sekä designia. En ole edes ollut mitenkään erityisen kiinnostunut pukeutumisesta. Ja silti löysin itseni opiskelemasta muotoilua, pääaineena vaatetus. Tuntuu päättömältä, mutta pikkuhiljaa olen löytänyt niitä pieniä johtalankoja, joita saatan lähteä seuraamaan ja ehkä vielä joskus minulla on selkeä kuva itsestäni muotoilun ammattilaisena.

Kuva: http://www.ivory-jar.com/index.asp

Olen aina ollut visuaalinen ihminen ja halunnut tehdä asioita eri tavalla, välillä jopa shokeerata sekä ravistella ihmisiä kyseenalaistamaan asioita. Visuaalisuus ja samalla myös oma ulkonäköni on ollut minulle omalla tapa ilmaista itseäni ja tämä onkin välillä peilautunut kanssaihmisten kautta hyvinkin vahvoina reaktioina. Erityisesti nuorten maailmassa massasta erottuvana on välillä hyvinkin hankalaa. Omalla kohdallani onneksi reagointi on jäänyt lähinnä katseiksi ja huuteluiksi, jotka olen aina osannut jättää omaan arvoonsa. Ja olen minä myöhemmällä iällä saanut kuulla, että minua on erilaisen ja välillä vahvastikin synkän ulkonäön vuoksi pelättykin. Tämä kuulostaa tolkuttomalta, koska olen aina ollut erittäin kiltti ihminen, mutta ulkonäön vuoksi tehtävät johtopäätökset voivatkin olla melko kummallisia.

Vaikka siis en ole ollut koskaan erityinen vaatefiilistelijä, olen aina kokenut vaatteiden, meikkien sekä koristeiden ja niiden luomien itsensä ilmaisukeinojen hyvin läheisenä asiana.
Myös ahdistus nykypäivän tavaramääristä on vahva osa muotoilijaidentiteettiäni. Pikamuoti, lasten ja orjapalkalla työskentelevien naisten hyväksikäyttö sekä vaatteiden kertakäyttökulttuuri saavat minut oksentamaan henkisesti ja haluankin taistella tätä vastaan. Haluan osaltani olla mukana tuomassa takaisin vaatteiden arvostusta ja kulttuuria, jossa laatu on määrää suurempi arvo. Monta kertaa olen joutunut ja tulen tulevaisuudessakin pohtimaan onko vaatetusala oikeasti se missä haluan olla. Mutta jos löydän reitin työskennellä alalla eettisesti ja omien periaatteideni mukaisesti, aion sillä pysyä.

Kuvat: http://www.ivory-jar.com/index.asp

Pikkuhiljaa olen siis löytänyt omaa identiteettiäni alalla. Olen oppinut yhdistämään jo nuorena minua visuaalisisesti kiinnostavia elementtejä tyylikkäämpiin ratkaisuihin ja ajattelemaan asioita eri tavalla. Myös haluni käyttää kierrätysmateriaaleja on kasvanut valtavasti kun olen oppinut lisää alasta. Sen, mitä tulevaisuus kohdallani tuo, saa nähdä sitten joskus. Vielä on täysi mahdottomuus edes arvailla missä olen muutaman vuoden päästä.

Sydän kaulassa, Sydän, sydän lavalla

Eihän niinkään jäistä ole, jotten saata uida pakoon.
Louhen lämmön aikaa olla. 

Eilen illalla löysin itseni Tavastialta erään suosikkiyhtyeeni keikalta. Sydän, sydän on nyt ollut kasassa pyöreitä vuosia ja eilinen olikin yhtyeen kymmenvuotisjuhlakonsertti. Omassa elämässäni yhtye on ollut mukana jo n. vuodesta 2006 ja musiikkiin liittyy tolkuton määrä tunteita ja muistoja.

4999 ja joku numero, jota en muista enää tänäänkään.

Alkuillasta bändi soitti rauhallisemman setin, jonka aikana saatiin nauttia hieman Frankenstein -henkisistä sykkivistä hehkulampuista ja mielettömästä fiilisteleväisistä biiseistä.
Bändin poistuttua lavalta esitettiin elokuva ja pian tämän jälkeen olikin taas musiikin vuoro. Kakkossetti olikin sitten sitä tutumpaa, räyhkäkästä Sydän, sydäntä. Ja ei voi kyllä sanoa muuta kuin, että huhhuh. Moneen kertaan keikan aikana täytyi todeta, että siinä on yksi Suomen täydellisimmistä bändeistä. Sydän, sydän iskee allekirjoittaneeseen jotenkin joka osaltaan ja pääsee jopa yllättämään. Ja pitkästä aikaa pääsi riehumaankin.

Lehmän haassa kieli mataa.
Maistaa valtaa aidan takaa.
Silmistään kai luonto syöty. 

Sydän, sydän on livebändinä mielenkiintoinen myös siitä, että keikoilla on joka kerta musiikin lisäksi jokin twisti lavalla. Henkilökohtaisesti olen vuosien varrella bändin keikoilla todistanut mm. sinisiä alastomia soittajia sekä vauvanuken uhraamista. Tällä kertaa lavalla nähtiin Judas, suudelmia, UV-maalia, alastomuutta, lumisadetta ja taisi siellä jumalakin käydä pyörähtämässä.

4999 ja joku numero, jota en muista enää tänäänkään.

Koko keikka oli todella upea kokemus yleisömassoineen ja fiilistelevine muusikkoineen. En ehkä olisi vuosia sitten ensimmäistä kertaa Sydän, sydämen livevetoja katsoessani uskoakaan kuinka mieletön bändistä vielä kehittyykään. Ja nyt en malta odottaa sitä, että pääsee taas seuraavan kerran Sydän, sydämen keikalle.

Hevoset.

Ihana, täydellinen bändi.

Hevoset.

Ja jotta otsikko ei jäisi liian mystiseksi, kerrottakoon, että keikalla kaulassani roikkui tilaisuuteen hyvin sopiva vakiokoruni, Lost Apostlen anatominen sydän. Minulla ei juurikaan koruja ole, mutta ne mitä omistan, ovatkin sitten kauneimpia ikinä. Ja on niillä tarinansakin.

Hevoset.

Eikä unohdeta tietenkään sitä, että Tuomas Skopa on kuuma.