Aloitetaan kuitenkin aamusta.
Uuden perjantaiaamukäyttäytymiseni mukaisesti aamu oli tolkuttoman hankala eivätkä silmät meinanneet millään aueta. Maitokin oli loppu, joten aamukahvi jäi välistä.
Kouluun kuitenkin selvittiin ja aamu meni painoseulaa rakentaessa. Pimiössä vallitsi kauhun tasapaino ja valoemulsiotkin lentelivät pöydille. Seula jäi pimiöön odottelemaan ensi viikkoa ja itse siirryin ompelusaliin leikkaamaan kankaita. Voin muuten kertoa, että se ihanan kevyt, kaunis ja hulmuava sifonki on lievästi sanottuna helvetin hankalaa leikattavaa. En malta odottaa ompelemisosuutta, se tuskin tulee olemaan herkkua.
Iltasella kävin treenisalilla ja reilun viikon treenitauko näkyi melkoisena kangerteluna [ja jälkeenpäin lihaskipuna], mutta voi piru kun treenaaminen on kivaa.
Ja sitten päästään siihen iltaan.
Kaverin kanssa lähdettiin katsomaan ja kuuntelemaan ihanaa Jarkko Martikaista. Tämän jälkeen totesin, että toisessa kuppilassa olisi tarjolla vähän toisenlaista musiikkia ja kulku suuntautui sitten sinne. Aina yhtä ihana The B and The Band oli taaskin ihana vaikka basisti-Lotta ei ollutkaan soittamassa. Basisti-Kaarlekin sopi hyvin vaikka ei olekaan ihan yhtä nätti.
Keikan jälkeen tehtiin se ratkaiseva päätös; "Jäädään vielä yksille". Ja loppujen lopuksi löydettiin itsemme paikallisen yökerhon tanssilattialta bailaamasta uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Ja pitihän sitä vielä aamuyöstä käydä vähän jatkoillakin.
Aamulla sattui päähän.
Mutta voi hitto kun olikin hauskaa!
Taas pitää todeta se sama, jonka olen todennut monesti. Olen tunnemaailmaltani kovin vuoristoratainen. Kun elämä on paskaa, se on sitä todella syvästi ja mikään ei tunnu miltään. Ja kun elämä on ihanaa, se on sitten parempaa kuin mikään ja tuntuu, että pakahtuu. Nyt ollaan tuolla jälkimmäisen puolella vaikka juuri pari päivää sitten olo oli melko alakuloinen. Mutta eipähän tule tylsää kun ei voi tietää miltä huomenna tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti