Nervosa

Ei oo kyllä keväinen kiire kadonnut minnekään, juuri totesin, että seuraava aamusta iltaan kestävä vapaapäiväni siintää kesäkuun puolella. Mutta koska kiirestä blogaaminen tuntuu olevan jo (ainakin omassa blogiassani) ns. so last season, kerrottakoon jotain muuta.

Parisen viikkoa sitten facebook-kaverini linkitti seinälleen musiikkivideon. Katsoin, kuuntelin ja rakastuin. Kyseessä oli Brasilialaisen trash-pumpun video, jonka seurauksena tein henkilökohtaista historiaa ja ostin elämäni ensimmäistä kertaa musiikkia digitaalisessa muodossa.
Nyt onkin sitten Nervosan Time of Death -sinkun kolme raitaa soineet lähes tauotta.

Ensi kuuleman rakkaus aiheutti myös halun saada kyseisen bändin paidan. Lähetin sähköpostia Nervosa-paitoja myyvään Brasilialaiseen nettikauppaan ja sain vastaukseksi tiedon, että 14 euron paidan postittaminen maksaisi 19 euroa. Yhteishinta alkoi olla jo sen verran valtava, että päätin kokeilla toista keinoa. Lähetin sähköpostia suoraan yhtyeelle ja kysyin pahastuisivatko jos tekisin itse paidan heidän logollaan varustettuna. Vastaukseksi sain innokkaan "Ehdottomasti, tee mitä vaan äläkä unohda lähettää kuvaa!" -kirjeen ja aloin hommiin.

Kirpputorilta ostettu lepakkohihainen paita sai kyytiä ja muuntui pienten vastoinkäymisten jälkeen mainioksi bändipaidaksi. Rakentamani avoseula paperikaavioineen ei toiminutkaan ihan suunnitellusti ja lopulta päädyin maalaamaan logoa siveltimin. Lopputuloksesta kuitenkin tuli olosuhteisiin nähden oikein kiva ja on varmasti yksi kesän luottovaatteista.

Lähetin kuvat bändille kuten lupasin ja toinen niistä päätyi yhtyeen Facebook-sivulle. Neljän päivän aikana kuva on kerännyt yli 200 tykkäystä ja minä olen ihan ihmeissäni. Nervosan laulajan omalla sivulla kuvan tykkäyksiä on vielä reilummin. Tuntuu ohan absurdilta. Ja melko hienoltakin toki.

Toivottavasti yhtye saapuu joskus vielä Suomeenkin. Ei olekaan hetkeen ollut tällaista rakkautta mitään uutta yhtyettä kohtaan.

www.nervosa.com.br

Np. Radiohead - Little by Little

Koulupäivän, akrobatiatunnin ja paikallisen jalkapallojoukkueen pelin* jälkeen piti käydä vielä hakemassa työhuoneelta akryyleja huomista elävän mallin maalausta varten ja siinä tähtitaivaan alla sain kutkuttavan idean.

Kun olin lapsi, istuin usein lauantai-iltaisin takkahuoneessa kuunnellen isäni ja hänen ystäviensä kitarointia. Hieman vanhennuttuani istuin serkkujeni huoneissa kuunnellen heidän soittoaan. Yläasteella alkoi puolitutuilla olemaan bändejä, joiden treeneistä nautiskelin ja jossain vaiheessa lähin ystäväpiiri alkoi jo lähes koostua muusikoista ja bändikämpätkin kävivät tutuiksi.

Treenitilat ja -hetket ovat aina kiehtoneet minua. Ne on paikkoja ja hetkiä, joissa on ulkopuolisen silmiin jotain taianomaista. Treenitilat ovat intiimejä paikkoja, joissa ulkopuolinen saattaa helposti tuntea olonsa tunkeilevaksi. Jo pelkkä tyhjä bändikämppä kertoo niin paljon tarinoita ja kun sinne vielä tuodaan muusikot, jotka antavat kaikkensa ja ovat täysin avoimia, on kokonaisuus jotain todella kaunista.

Tämän kaiken haluaisin yhdistää omaan kuvalliseen ilmaisuuni. Haluaisin löytää yhtyeitä ja artisteja, jotka olisivat valmiita päästämään minut heidän omaan tilaansa ja hetkiinsä, fiiliksiin ja luomiseensa. Haluaisin imeä muusikoista, tilasta ja musiikista vaikutteita ja nähdä mitä paperille syntyisi. Uskon, että jokainen yhtye ja jokainen tila synnyttäisi paperille jotain aivan erilaista.

Saa nähdä mitä tästä pakkasyön ideasta lopulta tulee. Nyt on jotenkin valtavan hyvä fiilis.

*Kuinka hullu pitää olla, että lähtee kannattamaan jalkapallojoukkuetta -18 asteen pakkaseen? Vaikka täytyy kyllä myöntää, että siinä Kulman pojat -henkisessä tunnelmassa on oma viehätyksensä. Viehättävämpää silti on kesällä.

Rikas rämä elämä

Hiihtoloma oli ja meni. Mitä sitten tein?
En niin mitään. En mitään millään tavalla järkevää tai konkreettista tai ahkeraa.

Jos palataan aiemmin laatimaani loman to do -listaan, saavutin melko paljon.

1. Lepäsin.
4. Lepäsin lisää.
5. Join monta lasia punaviiniä.
6. Tein pussukkaproton. Siitä tuli melko kelvoton.
8. Kyllä, join lisää punaviiniä.
9. Vietin laatuaikaa tärkeimpien kanssa.

Tämän lisäksi muunmuassa:
- Vietin aikaa teatteritreeneissä ja muutaman kerran tolpallakin. Viikon lopulla olin sirkus-workshopissa, joka oli jotain ihan superhauskaa! Pariakrobatiaa niin lattialla kuin tangollakin.
- Hajotin varpaani ja ranteeni.
- Kävin kahteen kertaan kuuntelemassa livemusiikkia ja vähän saatoin riehuakin.
- Näin Mielensäpahoittajan Riihimäen teatterissa.

Mutta suurin osa ajastani kului kuitenkin musiikkia kuunnellessa ja pohtiessa tätä perhanan elämää. Elämässä tapahtuu tällä hetkellä jotenkin ihan kamalasti ja samaan aikaan ei tapahdu mitään. Sitä on onnellinen sekä rauhallinen ja samaan aikaan ahdistaa perhanasti. Luulee olevansa varma päätöksissään ja kuitenkin kaikki tuntuu hämärältä ja epävarmalta.

Viikon teema on ollut hulluus ja kaiken kaikkiaan asiat ovat hyvin.
Ei pitäisi liikaa pohtia mitä muut ajattelevat ja kuinka pahasti tuomitsevat. Tää on oma elämäni ja elän sen just niinkun haluan.


Kuten Ismo Alanko asian esittää;

Nauran, ilakoin, riehun ja rakastun 
Ryydyn, kituutan, hyydyn ja pysähdyn
Ja paskaa, ihmisen paskaa, kaikkialla ja samalla

Elämä on ruma, 

kaunis ja rakas, 

rikas, rämä, 

mutta oma.

Voimabiisi

Eilisiltana joku puhui omasta voimabiisistään. Ensimmäinen reaktioni oli vähän huvittunut, mutta tänään tajusin, että minullakin on oma voimabiisini. Se on pysynyt samana jo yli kymmenen vuotta. Kappaleen esittävä yhtye on mahtava, sävellys on kaunis ja sanat jotain aivan täydellistä. Tähän samaan kappaleeseen palaan aina uudestaan ja se on antanut voimaa niin ihmissuhteiden päättyessä, rakastuessa, masennuksen syövereissä, onnesta pakahtuessa..

Ja erityisesti hetkinä, joina pää tuntuu räjähtävän ajatusten määrästä.
Kuten juuri nyt.

CMX - Aura

elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään
aamupäiväin kappaleisiin
iltojen ikävään
missä
kasvot puhuvat omaa kieltään
oppivat suruaan nauramaan
ja elämän hauraat astiat
katsovat ihmetellen toisiaan

askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu

se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata
olen ymmärtänyt tämän sen valossa

talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
opimme enemmän toisiamme
opimme ajoissa luopumaan

en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut

© 1994 A.W.Yrjänä 

Loppuun on vielä mainittava, että vaikka blogissani kerronkin asioista suhteellisen avoimesti, tämän kaltaisen asian esille tuominen tuntuu jotenkin valtavan intiimiltä ja yksityiseltä. Vaikka kyseessä onkin monelle "vain kappale", minulle tämä on jotain, jonka voisi jopa sanoa määrittelevän itseäni ja identiteettiäni. Tämä kappale on jotain, jonka sisälle on kasautunut miljoonia tunteita ja ajatuksia vuosien varsilta.

Tämä kappale on pala sydäntäni.

Oi!

Tänään alkoi hiihtoloma.
Mun hiihtolomallani tuskin paljon hiihdetään, joten teen lomalleni missiolistan:

1. Lepää.
2. Dokumentoi töitä ja blogaa edes parista.
3. Opettele repliikit.
4. Lepää vähän lisää.
5. Juo pari lasia viiniä. [Saa juoda enemmänkin jos tahtoo]
6. Tee luvattu pussukkaproto.
7. Tee se hemmetin deadlinen jo aikoja sitten ohittanut koulutyö.
8. Nyt jo vähän väsyttää, joten lepää ja juo vaikka lisää viiniä.
9. Vietä laatuaikaa tärkeimpien kanssa.

Ehkä nuo riittää viikolle.


Tänään heitän niskaani tenttiin lukemisen oheistuotteena syntyneen niititetyn flanelliliivin [tää kuuluu niihin dokumentoitaviin ja blogattaviin töihin] ja lähden värivalojen välkkeeseen kuuntelemaan punkia ja muuta hyvää musiikkia.

Loma!
Oi!

np. The B and The Band - Syksy

Perjantai kääntyi yllättäen villiksi.
Aloitetaan kuitenkin aamusta.

Uuden perjantaiaamukäyttäytymiseni mukaisesti aamu oli tolkuttoman hankala eivätkä silmät meinanneet millään aueta. Maitokin oli loppu, joten aamukahvi jäi välistä.
Kouluun kuitenkin selvittiin ja aamu meni painoseulaa rakentaessa. Pimiössä vallitsi kauhun tasapaino ja valoemulsiotkin lentelivät pöydille. Seula jäi pimiöön odottelemaan ensi viikkoa ja itse siirryin ompelusaliin leikkaamaan kankaita. Voin muuten kertoa, että se ihanan kevyt, kaunis ja hulmuava sifonki on lievästi sanottuna helvetin hankalaa leikattavaa. En malta odottaa ompelemisosuutta, se tuskin tulee olemaan herkkua.

Iltasella kävin treenisalilla ja reilun viikon treenitauko näkyi melkoisena kangerteluna [ja jälkeenpäin lihaskipuna], mutta voi piru kun treenaaminen on kivaa.

Ja sitten päästään siihen iltaan.
Kaverin kanssa lähdettiin katsomaan ja kuuntelemaan ihanaa Jarkko Martikaista. Tämän jälkeen totesin, että toisessa kuppilassa olisi tarjolla vähän toisenlaista musiikkia ja kulku suuntautui sitten sinne. Aina yhtä ihana The B and The Band oli taaskin ihana vaikka basisti-Lotta ei ollutkaan soittamassa. Basisti-Kaarlekin sopi hyvin vaikka ei olekaan ihan yhtä nätti.
Keikan jälkeen tehtiin se ratkaiseva päätös; "Jäädään vielä yksille". Ja loppujen lopuksi löydettiin itsemme paikallisen yökerhon tanssilattialta bailaamasta uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Ja pitihän sitä vielä aamuyöstä käydä vähän jatkoillakin.

Aamulla sattui päähän.
Mutta voi hitto kun olikin hauskaa!



Taas pitää todeta se sama, jonka olen todennut monesti. Olen tunnemaailmaltani kovin vuoristoratainen. Kun elämä on paskaa, se on sitä todella syvästi ja mikään ei tunnu miltään. Ja kun elämä on ihanaa, se on sitten parempaa kuin mikään ja tuntuu, että pakahtuu. Nyt ollaan tuolla jälkimmäisen puolella vaikka juuri pari päivää sitten olo oli melko alakuloinen. Mutta eipähän tule tylsää kun ei voi tietää miltä huomenna tuntuu.

Sydän kaulassa, Sydän, sydän lavalla

Eihän niinkään jäistä ole, jotten saata uida pakoon.
Louhen lämmön aikaa olla. 

Eilen illalla löysin itseni Tavastialta erään suosikkiyhtyeeni keikalta. Sydän, sydän on nyt ollut kasassa pyöreitä vuosia ja eilinen olikin yhtyeen kymmenvuotisjuhlakonsertti. Omassa elämässäni yhtye on ollut mukana jo n. vuodesta 2006 ja musiikkiin liittyy tolkuton määrä tunteita ja muistoja.

4999 ja joku numero, jota en muista enää tänäänkään.

Alkuillasta bändi soitti rauhallisemman setin, jonka aikana saatiin nauttia hieman Frankenstein -henkisistä sykkivistä hehkulampuista ja mielettömästä fiilisteleväisistä biiseistä.
Bändin poistuttua lavalta esitettiin elokuva ja pian tämän jälkeen olikin taas musiikin vuoro. Kakkossetti olikin sitten sitä tutumpaa, räyhkäkästä Sydän, sydäntä. Ja ei voi kyllä sanoa muuta kuin, että huhhuh. Moneen kertaan keikan aikana täytyi todeta, että siinä on yksi Suomen täydellisimmistä bändeistä. Sydän, sydän iskee allekirjoittaneeseen jotenkin joka osaltaan ja pääsee jopa yllättämään. Ja pitkästä aikaa pääsi riehumaankin.

Lehmän haassa kieli mataa.
Maistaa valtaa aidan takaa.
Silmistään kai luonto syöty. 

Sydän, sydän on livebändinä mielenkiintoinen myös siitä, että keikoilla on joka kerta musiikin lisäksi jokin twisti lavalla. Henkilökohtaisesti olen vuosien varrella bändin keikoilla todistanut mm. sinisiä alastomia soittajia sekä vauvanuken uhraamista. Tällä kertaa lavalla nähtiin Judas, suudelmia, UV-maalia, alastomuutta, lumisadetta ja taisi siellä jumalakin käydä pyörähtämässä.

4999 ja joku numero, jota en muista enää tänäänkään.

Koko keikka oli todella upea kokemus yleisömassoineen ja fiilistelevine muusikkoineen. En ehkä olisi vuosia sitten ensimmäistä kertaa Sydän, sydämen livevetoja katsoessani uskoakaan kuinka mieletön bändistä vielä kehittyykään. Ja nyt en malta odottaa sitä, että pääsee taas seuraavan kerran Sydän, sydämen keikalle.

Hevoset.

Ihana, täydellinen bändi.

Hevoset.

Ja jotta otsikko ei jäisi liian mystiseksi, kerrottakoon, että keikalla kaulassani roikkui tilaisuuteen hyvin sopiva vakiokoruni, Lost Apostlen anatominen sydän. Minulla ei juurikaan koruja ole, mutta ne mitä omistan, ovatkin sitten kauneimpia ikinä. Ja on niillä tarinansakin.

Hevoset.

Eikä unohdeta tietenkään sitä, että Tuomas Skopa on kuuma.