Kun olin lapsi, istuin usein lauantai-iltaisin takkahuoneessa kuunnellen isäni ja hänen ystäviensä kitarointia. Hieman vanhennuttuani istuin serkkujeni huoneissa kuunnellen heidän soittoaan. Yläasteella alkoi puolitutuilla olemaan bändejä, joiden treeneistä nautiskelin ja jossain vaiheessa lähin ystäväpiiri alkoi jo lähes koostua muusikoista ja bändikämpätkin kävivät tutuiksi.
Treenitilat ja -hetket ovat aina kiehtoneet minua. Ne on paikkoja ja hetkiä, joissa on ulkopuolisen silmiin jotain taianomaista. Treenitilat ovat intiimejä paikkoja, joissa ulkopuolinen saattaa helposti tuntea olonsa tunkeilevaksi. Jo pelkkä tyhjä bändikämppä kertoo niin paljon tarinoita ja kun sinne vielä tuodaan muusikot, jotka antavat kaikkensa ja ovat täysin avoimia, on kokonaisuus jotain todella kaunista.
Tämän kaiken haluaisin yhdistää omaan kuvalliseen ilmaisuuni. Haluaisin löytää yhtyeitä ja artisteja, jotka olisivat valmiita päästämään minut heidän omaan tilaansa ja hetkiinsä, fiiliksiin ja luomiseensa. Haluaisin imeä muusikoista, tilasta ja musiikista vaikutteita ja nähdä mitä paperille syntyisi. Uskon, että jokainen yhtye ja jokainen tila synnyttäisi paperille jotain aivan erilaista.
Saa nähdä mitä tästä pakkasyön ideasta lopulta tulee. Nyt on jotenkin valtavan hyvä fiilis.
*Kuinka hullu pitää olla, että lähtee kannattamaan jalkapallojoukkuetta -18 asteen pakkaseen? Vaikka täytyy kyllä myöntää, että siinä Kulman pojat -henkisessä tunnelmassa on oma viehätyksensä. Viehättävämpää silti on kesällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti